Pari juttua viihteestä, osa 1: Jääkarhu viidakossa
Epätodellisen mahdollisuus tv-sarjoissa tai oikeastaan suorastaan odotettavuus räjähti Lostin myötä. Mikä vaan mielikuvituksellinen outous olikin yhtäkkiä todellisuuden rinnalla mahdollista ja olemassa normaalin tapaan.
Mahtavaan tarinaan kuuluu tietty jo Shakespearin edeltäjienkin havaitseman hyvän reseptin mukaan mystinen ulottuvuus (kummitus, enkeli, alien tms.), mutta kiitos viisaan luojansa, yleensä vain yksi, ja kyllä se itse tarina kuitenkin kulkee ihan loogisesti totuutta mukaillen. Mutta juu ei nykyroskassa.
Nykyisessä hysteerisessä tarpeessa yllättää jollainmillävaan “kaiken nähnyt” urpo katsoja yritetään keskivertosarjoissa tarjota outoutta outouden perään. Minkä jälkeen katsoja onkin lopen uupunut… johonkin, koska ei saanut hän hitustakaan toisen ihmisen elämänkokemusta omaansa vasten peilattavaksi. Sai vain ihan diipadaapaaPÖÖ ei mistään ei kenellekään.
No nyt joku sanoo, että kyllähän siellä joku vetoava tarina on, kun se menee läpi. Ei ole. Ihmiset katsoo mitä vaan roskaa mitä tuutista tulee – ja halvalla tuotettua apinoivaa paskaa tulee kaikkein eniten koska se on halvinta ja ihmisille tuntuu sitten kuitenkin se kelpaavan, kun eihän sieltä tosiaan muutakaan tule.
Jaloilla/silmillä/rahalla/äänioikeudella/millävitullavaan äänestämistä odotellessa voimmekin katsoa Idiocracy-leffan ja valmistautua tulevaan.