Blogi

Minäpä kerron nyt äitini tarinan.

Äiti syntyi savusaunassa 1936 Keski-Suomessa ja lähti piikomaan 15-vuotiaana Lappiin Sodankylään. Käytännössä tuohon aikaan tämä tuntui varmaankin samalta kuin tänään Afrikkaan lähteminen. Rohkeutta ei kuitenkaan kyselty tai vaadittu. Oli pakko.

Äidille kävi hyvin, löytyi mies, ystäviä, syntyi perhe ja työtä riitti myöhemminkin (kun mies lopulta antoi luvan) apulaisena sairaalassa. Eron jälkeen oli otettava vielä yö- ja viikonlopputyö Napapiirin Shellin kahvilassa. Meille lapsille se tiesi niitä yli jääneitä koviksi jähmettyneitä juusto- tai (jos hyvin kävi) kinkkusämpylöitä. Kyllä maistui. Selvyyden vuoksi, me ei ikinä nähty nälkää, kiitos äidin, mutta se sämpylä oli melkein kuin olisi päässyt ulos syömään. Kuin mäkkäriateria. Ulkonahan ei käyty oikeasti ikinä, ei ollut varaa. Ensimmäisen kerran sain muuten “eksoottista” ruokaa vasta 15-vuotiaana, kun tuli ensimmäinen pizzeria Rovaniemelle. Taisin silloin maistaa valkosipuliakin ensimmäisen kerran. Sinihomeelta säästyin 19-vuotiaaksi.

Äiti paiskoi duunia ja maksoi ylitöistänsä yliveronsa. Äiti ei ollut koskaan sairas muutamaa flunssaa laskematta. Ahkera, kuuliainen, kiltti, tomera, työteliäs kuin perkele. Tehtyään 50 vuoden työuran ja jäätyään eläkkeelle äiti tuli meidän lasten luo etelään. Hyvin meni täälläkin kunnes 10 vuotta sitten alkoi selkä vaivata pahemman kerran. Olihan tuo tietenkin ollutkin kovilla.

Äiti ei saanut apua Helsingin kaupungilta. Puolen vuoden hoitotakuuta toteutettiin siirtämällä jonosta toiseen juuri ennen määräaikaa. Parin vuoden jonotuksen jälkeen oli pakko hakea apua yksityiseltä. Orton löysi vian ensimmäisellä käynnillä, leikkasi ja hoiti homman toisella. Äidin säästöt meni, mutta kivuttomuus oli sen arvoista.

Parin vuoden päästä alkoi vaivata lonkka. Yritettiin taas saada apua kunnalliselta, eihän enää ollut rahaakaan yksityiseen. Vuoden jonotuksen jälkeen päädyttiin Töölön sairaalaan toiveikkaina kirurgin juttusille, olihan tuo paras A-laatupaikka Suomessa. Kyllähän me tietenkin ihmettelimme, kun kirurgi välttämättä halusi kuvata vain kivutonta selkää kivuliaan lonkan sijaan. Mutta niin vaan löytyi Ortonin tekemästä leikkauksesta niin paljon puutteita, että uusi selkäleikkaus oli kirurgin mukaan tehtävä — rautatuet olisi pitänyt laittaa nääs jo alunperinkin. No, me olimme kiitollisia, koska lonkkakipu kuulemma helpottuisi sillä operaatiolla.

Vaan ei helpottunut lonkkakipu, tuli uusi kipu, jäykkyys, nakse ja hankaluus jo korjattuun ja kivuttomaan selkään. Lonkkakipu sen sijaan paheni. Sen kanssa käytiin välillä ottamassa kortisonipiikkejäkin, kun eri lääkärit arvailivat milloin mitäkin nivellimapussitulehdusta syypääksi. Taas parin vuoden jonotuksen jälkeen VIHDOINKIN lääkäri (nuori poika Peijaksessa) kuvasi sen helvetin lonkan ja totesi pahan nivelrikon ja ehdotti hoidoksi lonkkanivelen vaihtoa. Tähän lähdettiin onnesta kirkuen (sallittakoon liioitteleva ilmaisu) ja leikkaus sujui hyvin. Äiti käveli kivuttomasti jo viikon päästä leikkauksesta. Ihanaa! Mutta sitten alkoivat ongelmat: niveleen oli päässyt tulehdus, se piti vaihtaa vahvan tulehduksen poistavan lääkityksen jälkeen ja niin tehtiin. Tämän jälkeen se nuori kaveri määräsi uudet verenpainelääkkeet, ensimmäisen lääkkeen jälkeen äiti sai aivoverenvuodon ja halvaantui. Akuuttien jälkeen siirrettiin “kuntoutusosastolle” Laakson sairaalaan, jossa mummot makailivat lattialla sängystä pudotessaan. Hoitajilla kiirettä riitti, asenne oli sen mukainen myös.

Yli puolen vuoden laaksottamisen, epäkuntouttamisen ja telkkarittomassa huoneessa (kielletty tuoda omaa paloturvallisuussyistä) kattoon tuijottamisen jälkeen sijoituspaikka löytyi ihanasta onnelasta, Myllypuron vanhusten keskuksesta. Äiti oli onnellisesti mennyt pihalle tilastaan jo Laaksossa, mutta tomerana (“ette koskaan anna minun elää sänkyyn sidottuna”) lopetti lopulta syömisen ja kuoli pois vuoden vanhainkotiolemisen jälkeen.

Äidille taisi taas käydä hyvin, vaikka saamapuolelle jäikin, mitä yhteiskuntaan tulee.

Nätistihän ne rattaat vuosikymmeniä jo tahkoivatkin lisää mammonaa rahavallanpitäjille.

Homma toimii näin. Ensin porukka saatetaan kulutushysteeriseksi tarjoamalla valtavasti erilaisia halpoja vimpaimia, joilla voidaan jäljitellä korkeaa elintasoa. Sitten annetaan vielä lainaa kaikille ostaa niitä halpoja tai vaikkapa kalliimpiakin, autoja ja asuntoja. Näin annetaan kuvitelma siitä, että hyvinvointi on saavutettu ja se “entinen köyhä” vimpainduunarikin alkaa äänestää oikeistoa, koska onhan hän sentään voittajien joukoissa, kun on asunto (pankin), auto (pankin), kotiteatteri (kaupan) ja älypuhelimet (verkkoyhtiön) koko perheellä. Oikeisto vie hommaa eteenpäin tehokkaasti alentamalla veroja ja antamalle markkinaliberalismille lisää tilaa.

Raha kertyy eliitille, niille tehtaiden omistajille.

Lopulta duunari jää työttömäksi, kun niitä halpoja vimpaimia tietenkin rakennetaan roboteilla tai banaanivaltioissa lapsi- ja orjatyövoimalla. Tilanne kiristyy, duunarikin hoksaa velkavankeudessaan, ettei tässä nyt kaikki mene oikein. Ja ennen kuin kaikki räjähtää käsiin, hoidetaan syklin viimeinen kohta (jota juuri elämme) nerokkaasti populismilla, jotta saadaan vielä hivenen ahneudelle lisäaikaa. Populistijohtaja, tuo eliitin armoitettu edustaja, huutaa kuinka valta tulee ottaa pois eliitiltä takaisin kansalle ja osoittaa, että syypää duunarin huonoon jamaan on se heikoin/erilaisin aines – työtön, maahanmuuttaja, homo, vammainen tai tämän hetken suosikkisyyllinen, pakolainen.

Tämäkin tie kulkee syklinsä päähän ja tulee muutos. Ensinnäkin, maapallo ei enää voi tuottaa lisää vimpainroskaa. Toiseksi, länsimaiset ihmiset eivät enää muista miten kauheaa sota on (edellisen kokeneet alkavat olla pois joukoistamme), minkä vuoksi kriisit alkavat johtaa sotaan. Kolmanneksi, maailman hyvinvoinnista – tai edes elämän edellytyksistä – haluavat osansa myös vuosisatoja riistetyt kehitysmaat, joihin nyt länsimaiden aikaansaama ilmastomuutos on tuonut sietämättömän kuivuuden.

Huoh, masentaa ihmisen lyhytnäköisyys ja suoraan sanottuna tyhmyys. Ihan taitaa ansaita tulevat järkyttävät vuodet.

Mehevällä tarinalla saat tuotteen kuin tuotteen, palvelun, taideteoksen, aatteen ja itsesikin myytyä kohdeyleisölle tehokkaimmin. Ihmiset janoavat tarinoita; onhan niitä kerrottu jo nuotiopiireissä ja juoruttu pilvenpiirtäjissä. Koraanit, raamatut ja seiskalehdet pursuavat moraaliopetuksia tarinoiden kautta. Ilman hyvää tarinaa haukotuttaa ja tekee mieli lähteä kotiin. Homo entertainment kyllästyy.

Rakastan itsekin hyvää tarinaa ja arvostan sitä markkinoinnin käyttövoimana. Tarina muuttaa etäisen lähelle ja virallisen kamuksi. Vaan se yksi iso mutta. Tarina voi olla täyttä soopaa. Markkinoijaa houkuttaa jutun suurentelu myyntivoiton maksimoimiseksi. Politiikassa ryvetään populismissa, höpötellään, liiotellaan, heitetään läppää ja – valehdellaan. Lopuksi populismista väitelleen Timo Soinin tavoin väitetään, että vastuu on kuulijalla tai toimittajilla.

Niin. Ehkäpä Soinilla on hyväkin pointti vastuunvierittämisessään. Liian helposti heittäydymme lainelautailemaan somemyrskyihin ja jaamme paikkansapitämättömiä tarinoita itsekin viitsimättä tarkistaa – tai edes lukea – itse juttua.

Mutta kyllähän se niin on, että valehtelu on valehtelua vaikka miten pyörittelisi. Ei se muutu kuulijan synniksi missään vaiheessa.